Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, tavoitteeni oli terapeuttinen ja dokumentaarinen. Pitkän prosessin kääntöpuolena oli se, että luopuminen tapahtuisi asteittain. Niin myös kävi. Kahden vuoden aikana ehdin käydä läpi koko tunneskaalan moneen kertaan. Turhautumisesta suruun, iloon ja kaipuuseen.

Ajatus syntyi vuosi sitten loppukeväästä. Tässä talossa on juhlittu niin monet kekkerssönit, että ei olisi oikein luopua siitä ilman juhlia. Sanomattakin oli selvää, että tavalliset juhlat eivät tulisi riittämään, pitäisi järjestää festarit.

Olin jo syksyllä 2025 asettanut tavoitteen. Kesän alussa talo pitäisi saada myyntiin. Toukokuussa ryhdyin tuumasta toimeen. Edessä oli muutama intensiivinen tyhjennyspäivä ja sitten talon pitäisi olla siinä kunnossa että sen voisi kuvata ilmoitusta varten.

Talvella sisälämpötila huiteli 10 asteen molemmin puolin öljylämmityksen puhaltaessa euroja ja fossiilipäästöjä taivaalle. Hiiriä napsahteli loukkuihin tasaiseen tahtiin, ja talolle tultaessa loukkujen tyhjennys olikin aina mieheni ensimmäinen homma. Putketkin jäätyivät taas, kuten koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Tällä kertaa ne olivat kuitenkin jäässä kolme kuukautta. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin ryhtyä studion kimppuun.

Jo toukokuussa oli selvää, ettemme raataisi talolla koko kesää. Lomailulle pitäisi olla myös aikaa. Sitä olikin, niin paljon että heinäkuun puolivälissä alkoi jo tuntua, ettei mikään ollut edistynyt – ainakaan niin paljon kuin olisin itse halunnut. Jätelavat olivat seisseet puolityhjinä jo toukokuun lopusta, eikä suunniteltua pihakirppistä oltu mietitty lainkaan.

Talosta on tehty lehtijuttuja niin kauan kuin muistan. Sitä on esitelty ulkoa ja sisältä neljänä eri vuosikymmenenä.

Valtaosan elämästäni, ainakin kaksikymmentä vuotta, olen pelännyt taloon liittyen kahta asiaa: sitä, kun perin sen, ja sitä päivää, kun sinne tulee kuntotarkastaja.

Pitkäperjantaina aloitimme urakan, joka ei ihan saanut pääsiäisen kristillisen ylösnousemuksen kolmen päivän mittaa, mutta kaksi kumminkin. Talven ja alkukevään hitaan etenemisen jälkeen tuli vihdoinkin aika tyhjentää taloa urakalla, pitkän viikonlopun ja jätelavan siivittämänä.

Lapsuudenkotini ei ollut ihan tavallinen. Vanha kansakoulu keskellä metsää jonka ovet olivat aina auki ja huoneet täynnä elämää. Tuo talo, Pikkalan vanha kansakoulu, on tämän blogin päähenkilö. Vanhempani ostivat talon vuonna 1978, pari vuotta ennen syntymääni, ja asuin siellä noin 20 vuotta.

Pikkalan vanha kansakoulu toimi 1900-luvun alussa sisäoppilaitoksena ulkosaaristossa asuville lapsille. Muistan lapsuudessani kerrotun, että minun huoneeni toimi tyttöjen makuuhuoneena, vanhempieni huone poikien makuuhuoneena ja alakerrassa oli veistoluokka.

Olen käynyt talon tavaroita läpi melkein kolme kuukautta. En ole tarkoituksella pitänyt kiirettä, mutta välillä kaikki tuntuu kamalan hitaalta ja tuskaiselta.