Kansakoulu
Pikkalan vanha kansakoulu rakennettiin Kuninkaantien ja Pikkalan joen solmukohtaan. Paikalla on vaiherikas historia, 1100-luvulla jokea pitkin nousivat rosvoretkeläiset ja kauppiaat. Vuonna 1903 joelta saapuivat saariston lapset joita varten uusi koulu oli perustettu. Pickala Folkskola on komea talo. Arkkitehti Gunnar Aspelin on piirtäny siihen kolme kerrosta, monta katolle nousevaa harjaa ja ikkunoiden ympärille koristeelliset laudoitukset.
"Talossa on vieläkin käytössä vanha opettajanpöytä, jonka jalat lyhennettiin ruokapöydälle sopiviksi."
Vanhasta kansakoulusta löytyy valitettavan vähän tietoa, ja perimätietona kulkeutunut saattaa olla epätarkkaa tai yksinkertaisesti virheellistä – tämä siis pakollisena disclaimerina tästä eteenpäin.
Pikkalan vanha kansakoulu toimi 1900-luvun alussa sisäoppilaitoksena ulkosaaristossa asuville lapsille. Muistan lapsuudessani kerrotun, että minun huoneeni toimi tyttöjen makuuhuoneena, vanhempieni huone poikien makuuhuoneena ja alakerrassa oli veistoluokka. Talossa on vieläkin käytössä vanha opettajanpöytä, jonka jalat lyhennettiin ruokapöydälle sopiviksi.
Veistoluokka nykyisen studion kohdalla
En muista, mistä vanhempani saivat varhaiset valokuvat talosta, mutta yhdessä kuvassa tiluksia katsastaa ilmeisesti talon suunnitellut arkkitehti Gunnar Aspelin, joka urallaan suunnitteli useita taloja ainakin Helsingissä ja Uudellamaalla.
Arkkitehti Gunnar Aspelin (?) katsastaa tiluksia.
Kolmas varhainen valokuva on kuumottavan aavemainen, johtuen ehkä ajan valokuvien pitkästä valotusajasta. Kuvassa talon edustalla tanssitaan piirissä varmasti iloiten, mutta minulle siitä tulee lähinnä kylmät väreet.
Tuossa oikealla ylhäällä on minun lapsuudenhuoneeni ikkuna. Sen alla nämä hurskaat (?) ja mielessäni jopa hiukan kulttimaiset hahmot joskus tanssivat ja katselivat samoista ikkunoista ulos, ehkä kotiin kaivaten. Tuntuu uskomattomalta että kuvassa näkyvät ikkunalasit ovat edelleenkin samat.
Taustalla näkyvä maisema on paljas ja karu. Puita ei juuri ole, eikä naapurin taloa näy. Jopa vastarannan kalliot erottuvat talolle asti. Talon ulkoseinät näyttävät raaoilta, maalaamattomilta.
Piirileikkiä vanhan kansakoulun pihalla.
" Pihamäntyihin ammuttut luodit olivat jättäneet kilpikaarnojen keskelle paljaita kohtia. "
Kansakouluvaihe päättyi viimeistään siihen kun sota vei lähes puolet Siuntiosta Neuvostoliitolle osana Porkkalan vuokra-aluetta. Pikkalan vanha kansakoulu toimi silloin majoitustilana, ja taloon sekä sen ympärille jäi runsaasti jälkiä venäläisistä sotilaista.
Isäni muisteli kuinka pihamäntyihin ammuttut luodit olivat jättäneet kilpikaarnojen keskelle paljaita kohtia. Äitini kertoi päiväkirjassaan kivijalasta löytyneistä sadoista hajuvesipulloista joita oli ilmeisesti käytetty peseytymiseen.
Porkkala saatiin takaisin vuonna 1956, ja alueella alkoi nopea teollistuminen. Talossa toimi hetken vielä veistosali, sitten siellä varastoitiin kaikenlaista, muun muassa viljaa.
Kuvituskuva äitini elämäkertakirjasta Ilmaiset monot.
Vanhempani ostivat talon vuonna 1978. Kun tuolloin 12-vuotias velipuoleni kävi sitä kauppojen jälkeen katsomassa, muistutti se hänen mukaansa kirjaimellisesti kaatopaikkaa.
Talo ostettiin Siuntion kunnalta pitkän prosessin jälkeen ja kauppakirjassa todettiin että talon tyhjentäminen oli ostajien vastuulla. Paikalla oli toiminut jonkinlainen muovitehdas, joka veljeni muistikuvien mukaan valmisti ainakin lentokoneen propellien osia. Pahassa kunnossa oleva talo ja tontti pääsivät ehkä viime hetkellä parempiin käsiin.
Talosta löytynyt kouluvihko (?)
Muistelmissaan Ilmaiset monot äitini kuvaili, kuinka talon eteinen oli täynnä pultteja ja pihalle oli kertynyt vuori vanhoja vaatteita ja huonekaluja.
Päiväkirjassaan 70-luvun lopulta hän manasi edellisiä asukkaita. Joka paikasta löytyi romua. Lasinsiruja, vanhoja kenkiä, rautaa ja roskia löytyi niin pihalta, rinteestä kuin järvestäkin.
Remonttia, remonttia, remonttia
Piha siivottiin, talo tyhjennettiin ja purettiin. Sen jälkeen se rakennettiin uudelleen. Lattiat, seinät, katto ja putket uusittiin. Remontti kesti puoli vuotta ja myöhemmin toiset puoli vuotta lisää.
Rahaa haalittiin kasaan milloin mitäkin tilaustöitä tekemällä. Maalaaminen siirtyi, kun auto piti korjata, mutta lopulta talo sai minulle tutun oranssin ulkoasunsa.
Isä hommissa.
Äitini kuvailee päiväkirjassaan talon ensimmäisten vuosien elämää. Talvella putket jäätyivät, kuten tapahtui myös joka talvi sen jälkeen. Uudesta kodista löytyi vihdoin omaa tilaa, myös työhuone, joka aluksi oli alakerrassa mutta siirtyi remontin jälkeen kolmanteen kerrokseen.
Äitini päiväkirjamerkintä.
Äitini kuvailee paljon myös lähiluontoa: lintulaudalla käyneitä lintuja, lähimetsän sieniä ja valtavia kalansaaliita. Ihmisiä kävi paljon, ja he ihmettelivät, eivätkö vanhempani olleet yksinäisiä metsän keskellä. Eivät, mutta välillä vieraita kävi liikaakin.
"Nurkat täyttyivät tavaroista ja muistoista."
Pikkuhiljaa vanhempani, talon viimeisimmät asukkaat, löysivät paikkansa, oppivat talon oikut ja ominaisuudet ja juurtuvat sinne. Nurkat täyttyivät tavaroista ja muistoista.
Talon 100-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 2003. Siitäkin on jo yli 20 vuotta. On hullua ajatella, että vanhempieni aika talossa oli sen tähänastisen historian pisin yhtenäinen ajanjakso. Molemmat asuivat talossa elämänsä loppuun asti: äitini 45 ja isäni 46 vuotta.
Talon historia tulee toivottavasti jatkumaan vielä ainakin seuraavat sata vuotta. Kun talon tarinaa tuolloin kerrotaan, on perheeni tarina yksi sen keskeisistä ja pisimmistä osista.
Lähteinä käytetty mm.Äitini. haastattelua Makasiini-lehdessä vuonna 1985, Äitini kirjaa Ilmaiset monot, Museoviraston tietoja Pikkalan kartanosta, Siuntion kunnan sivuja, Kirkkonummen kunnan sivuja, Wikipediaa, sekä Störsvikin asukasyhdistyksen kirjoitusta
