Arrivederci Casa
Viimeinen lähtö talolta.
Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, tavoitteeni oli terapeuttinen ja dokumentaarinen. Pitkän prosessin kääntöpuolena oli se, että luopuminen tapahtuisi asteittain. Niin myös kävi. Kahden vuoden aikana ehdin käydä läpi koko tunneskaalan moneen kertaan. Turhautumisesta suruun, iloon ja kaipuuseen.
On myös aivan selvää, että kaksi vuotta on vaatinut veronsa. Vaativan työn ja perhe-elämän lisäksi talon tavaroiden läpikäyminen sekä kuntotarkastuksen ja myynnin stressaaminen tuntuivat välillä uuvuttavilta. Urakka tuntui loppumattomalta.
Talon vaakuna.
Jossain vaiheessa tuntui, että tein koko ajan töitä, mutta mitään ei tapahtunut. Yksi askel eteen ja kaksi taakse. Jokaisen tavaran myyminen, jätelavan täyttäminen ja siivoaminen vaativat suunnittelua, koordinointia, lihasvoimia ja hermoja. Samalla muu elämä odotti.
Muistan kävelleeni kerran kaupungilla työpäivän jälkeen ja havahtuneeni siihen, että jotkut ihmiset tosiaan istuivat kahvilassa ystäviensä kanssa vailla kiirettä.
Kahden vuoden aikana olen kertonut talon läpikäynnistä ihmisille lukemattomia kertoja. Työkaverini olivat varmasti tyytyväisiä talon myyntiin jo siksi, etteivät enää joutuisi kuuntelemaan tarinoitani muumioituneista rotista ja jätelavojen hinnoista.
Kas, kaksi jätelavaa!
Niin, ne kymmenen jätelavaa. Ennen tätä viimeistä kirjoitusta luin läpi kaikki aiemmat tekstit ja naureskelin ensimmäisen jätelavan täyttöä kuvailevalle jutulle. ”Tulisiko se täyteen?” Jep, tuli. Ja niin tulivat ne yhdeksän muutakin.
Urakan aikana olen oppinut paljon käytännön organisoinnista, mutta myös sen, että resilienssini on melko korkea. Vaikka olinkin jatkuvasti kuormittunut, en kahden vuoden aikana kertaakaan kokenut, että musertuisin kuorman alle.
Viimeinen yöpyminen talolla.
Pari kertaa kyllä mietin, että jos talo ei menisi kaupaksi, kestäisinkö sen ylläpitoa useamman vuoden. Tai kestäisikö avioliittoni sitä, että talo olisi vielä pitkään arkemme kolmas pyörä, joka vei kohtuuttoman paljon huomiotani ja vapaa-aikaamme. Samaan aikaan kotona pyörivät dementoitunut, sairas ja vanha koiramme sekä pieni koululainen, jotka vaativat myös osansa vuorokauden tunneista.
”Ajattele, kuinka ainutlaatuista tämä aika on”
Muutaman kerran perheen kanssa tuli keskusteltua ja väiteltyä siitä, pitäisikö talolle taas mennä. Maanitteluakin sai harjoittaa. Lapsi sai onneksi viettää korvaamattomia tunteja naapurin lasten kanssa pihalla juosten. Ostin pakastimen täyteen jäätelöä, ja Ilvespartioksi itsensä nimittäneet lapset kipittivät kahden talon väliä kuten minä ja heidän äitinsä aikanaan.
Ilves on kultaa.
Kun tuskailin urakan loppusuoralla, naapuri ja ystäväni Minna sanoi hyvin: ”Ajattele, kuinka ainutlaatuista tämä aika on. Harvoin sitä tulee vietettyä näin yhteisöllistä elämää.” Oikeassa hän tietenkin oli.
Jo tavaksi käyneet kahvit naapurien kanssa, astetta fiinimmin.
Kahteen vuoteen mahtui lukemattomien roudausten ja tavaroiden lisäksi myös tajuton määrä apua ystäviltä ja sukulaisilta sekä unohtumattomia hetkiä heidän kanssaan. Veljentyttären bändi piti talolla bändileirin ja soitti lopulta viimeisissä juhlissa.
Tytön äiti siivosi taloa uskomattomalla pieteetillä ja roudasi pois tavaran toisensa jälkeen. Ystävät auttoivat myyjäisissä, koordinoivat noutoja ja hakuja, myivät puolestani tavaraa, purkivat huonekaluja, pakkasivat ja roudasivat. Ja olivat hengessä mukana.
Ystäväni oli oikeassa: tämä oli täysin poikkeuksellista yhteisöllisyyttä, jota en ehkä ikinä enää tule kohtaamaan.
Pituusmerkintöjen historia.
Kesän loppurutistuksen jälkeen olin erittäin väsynyt ja päätin ex tempore lähteä syyslomaviikoksi Kreikkaan poikani kanssa. Kuluneella viikolla hermostoni lepäsi paremmin kuin koko kesän aikana, ja se tuli todella tarpeeseen.
Viimeisellä yökyläilyllä seikkailimme ulkona iltaan asti.
”Olen juuri hankkiutunut tavaroistanne eroon. Ette te nyt voi yhtäkkiä olla elossa ja täällä!”
Levätessäni Kreikassa, unet kiihtyivät. Olin jo aiemmin nähnyt muutamia unia talosta. Siitä, kuinka vanhempani ovat yhtäkkiä pihalla ja olen heille vihainen: ”Olen juuri hankkiutunut tavaroistanne eroon. Ette te nyt voi yhtäkkiä olla elossa ja täällä!”
Nyt unet liittyivät lähes poikkeuksetta siihen, että talolle oli jäänyt vielä jotain tavaraa, joka piti hakea äkkiä pois uusien omistajien tieltä. Näin myös useampia unia siitä, kuinka uudet omistajat olivat purkaneet ja paikanneet taloa.
Näkymä järvelle.
Kun ajattelen kulunutta tai katson kuvia, tunnen haikeutta mutta en ikävää. Kaksi vuotta on selvästi ollut riittävän pitkä aika sille, ettei luopuminen tuntunut raastavalta. Se tuntui helpottavalta. Se tuntui iloiselta. Se tuntui vapauttavalta.
Maljat kauppojen jälkeen.
Samalla se on todella outoa. En ole käynyt talolla sen jälkeen, kun sieltä viimeisen kerran lähdin.
Miltäköhän tuntuu, kun menen ensimmäistä kertaa naapuriin kylään enkä ajakaan autoa talon pihalle parkkiin? Miltä tuntuu nukkua naapurin vierashuoneessa ja katsella ikkunasta taloa?
Kuulin, että uudet omistajat ovat jo paikanneet kattoa.
Äidin kanssa rappusilla.
Uusi aika on nyt alkanut. Minulle se tarkoittaa enemmän aikaa elämälle, uusia projekteja ja totuttelua. Talolle se tarkoittaa uusia omistajia, jotka pala palalta entisöivät sitä entistä ehompaan kuntoon.
Pihan mäntyihin kasvaa uusia vuosirenkaita, ja talon yli satavuotiseen historiaan liittyy uusia ihmisiä, joille syntyy siellä omia muistoja.
Jää siis hyvin, Pikkalan vanha kansakoulu, lapsuudenkotini.
