Talosta on tehty lehtijuttuja niin kauan kuin muistan. Sitä on esitelty ulkoa ja sisältä neljänä eri vuosikymmenenä. Äitini työhuoneessa tehtiin myös yksi tv-mainos 80-luvulla, joka mainosti öljylämmitystä (!). Harmi, etten löytänyt sitä YouTubesta.

Lehtijutuissa taloa kuvaillaan värikkääksi, boheemiksi, asukkaidensa näköiseksi ja satutaloksi. Näitä kaikkia se olikin – ja on yhä. Erityisen kiinnostava oli Makasiini-lehdessä 80-luvulla ilmestynyt monisivuinen artikkeli. Talossa on niin vähän tavaraa! Se näyttää avaralta – aivan samalta kuin joissain lapsuuden valokuvissa. Tuohon aikaan järjestystä muutettiin suhteellisen usein, arvatenkin aina, kun uusiin huonekaluihin oli varaa.

Talo näyttää jutussa myös erittäin siistiltä. Varmasti siksi, että kaikki oli uutta remontin jäljiltä. Ehkä myös siksi, että tavaraa todella oli huomattavasti vähemmän kuin 40 vuotta myöhemmin. Ja todennäköisesti siksi, että vanhempani jaksoivat nelikymppisinä siivota huomattavasti tarmokkaammin kuin myöhempinä vuosinaan.

Jutun ilmestymisestä on nyt tasan 40 vuotta. Olen siinä viisivuotias, televisio on pieni laatikko, ja sen vieressä on vinyylisoitin levyineen. Tekstissä kuvaillaan myös pässiämme Naskalia, kissaa ja kania sekä talon tarinaa.

“Entinen saaristolaislasten internaattikoulu oli jo rappion partaalla, kun Maikki ja Mikko Harjanne onnistuivat saamaan sen haltuunsa”

— Makasiini-lehti 11/1985

Historiaa ja talon siirtymistä vanhemmilleni on kerrattu varmaan kaikissa lehtijutuissa. Onneksi leikkeitä on säästetty, sillä tarkistin niistä itsekin muutamia faktoja tätä blogia varten. On selvää, että talo oli äidilleni erittäin merkityksellinen. Toki tiesin tämän muutenkin, mutta rakkaus taloon paistaa läpi siitä, miten tarkasti hän kuvailee sen vaiheita myös uudemmissa haastatteluissa.

Taloa kuvataan usein yksityiskohtien kautta, ja 1990-luvun lopussa ja 2000-luvulla ilmestyneissä artikkeleissa äitini poseeraa lähes poikkeuksetta pihan kynäaidan takana.

“Punainen hiipi taloon pikkuhiljaa. ”

Värit ovat läsnä kaikissa jutuissa – sekä kuvissa että kuvauksissa. Ei ole kai ollut ihan tavallista, että suomalaisen kodin pääväri ei ole valkoinen. Jostain syystä omassakin kodissani on paljon värejä, mutta ei juuri valkoisia pintoja. Kirkkaanpunaista ei kuitenkaan – siitä olen saanut tarpeekseni loppuelämäni ajaksi.

Punainen hiipi taloon pikkuhiljaa. Tekstiileissä väri näkyi aina, mutta sittemmin myös maalatuilla pinnoilla. Ensin sänkyni maalattiin punaiseksi, sitten parveni, pian väliovet – ja lopulta isäni maalasi myös Englannista ajamansa vanhan Jaguarin paloautonpunaiseksi. Niin, ja kunnostamansa vanhan paloauton, mutta se on jo pidempi tarina.

“ Äitini esitteli taloa mielellään – vaikka välillä väitti muuta.”

Lehtijutuissa värejä kuvataan "maikkimaisiksi". Sitä ne todella ovat, äitini tyylistä tunnistettavia. Sitä ovat myös mustavalkoiset ruutulattiat ja erilaiset maalatut koristekuviot. Linnut kaakeliuunissa, puput ja etanat portaissa, raidoitetut kaiteet.

Äitini esitteli taloa mielellään – vaikka välillä väitti muuta. Vieraanvaraisena hän rupatteli toimittajien kanssa joskus useammankin tunnin ja antoipa kerran eräälle valokuvaajalle jalkalampunkin. Kaikki taisivat poistua viimeisin Minttu-kirja kainalossaan.

Perhevalokuvissa pääosassa ovat yleensä ihmiset – vaikka niistäkin usein tarkastellaan lapsuudenkodin järjestystä ja vanhoja tavaroita. On onni, että talon julkisesta elämästä jäi myös toisenlaisia dokumentteja. Lehtikuvissa talo saa olla tarinan päähenkilö. Ne tallentavat hienosti sen vaiheet ja kerroksellisuuden.

Julkinen koti

Kuntotarkastus