Huutokauppakeisari

Olen käynyt talon tavaroita läpi melkein kolme kuukautta. En ole tarkoituksella pitänyt kiirettä, mutta välillä kaikki tuntuu kamalan hitaalta ja tuskaiselta.

Aluksi olin tehokas. Joululoman lopuksi myin kaksi henkilöautoa, traktorin, mönkijän, peräkärryn ja potkukelkan… Mutta sitten arki alkoi, ja vauhti tyrehtyi. Viikot kuluvat, ja vaikka teen koko ajan jotain, edistys tuntuu vähäiseltä. Viitteellisenkin aikataulun pitäminen tuntuu haastavalta.

"Tehokasta työaikaa on pikavisiitillä yleensä vain tunnista kahteen."

Viikonloppuisin ehdin paikalle yleensä vain yhtenä päivänä. Silloin aika hupenee kaikkeen muuhun kuin pakkaamiseen ja raivaamiseen. Hiirenloukut pitää tyhjentää (mieheni homma – tein tämän kerran, ja puistatus oli niin valtava, etten toista kertaa tähän ryhdy), lapsi täytyy ruokkia, ja naapureiden kanssa on hyvä istahtaa kahville.

Tehokasta työaikaa on pikavisiitillä yleensä vain tunnista kahteen.

Ote isäni “lelumuseosta”.

Tavaran määrä on niin valtava, että on vaikea tietää, mistä pitäisi aloittaa ja mitä milloinkin tehdä. Naapurissa asuva ystäväni tyhjensi omaa lapsuudenkotiaan lähes vuoden ajan, ja häneltä saa onneksi hyviä vinkkejä (”rajaa yhteen alueeseen kerrallaan”) ja vertaistukea. Silti tavaran keskellä mieli harhautuu.

Alan lukea äitini päiväkirjoja tai etsin myydystä autosta puuttuvia papereita – ja aina huomaan, että aika loppuu kesken. Ovet lukkoon, hälytykset päälle ja äkkiä kotiin – työviikko lähestyy, ja lapsikin pitää saada nukkumaan.

Saunalautta kesäksi?

Tavaravuoren keskellä pitää tehdä kategorisointia. Mitä kannattaa myydä erikseen, mitä viedään kierrätyskeskukseen ja mitä roskiin? Varsinkin jokaiseen yksittäin myytävään tavaraan liittyy ainakin kaksi kysymystä: Mitä tästä voi pyytää? Missä tämän voi myydä? Usein kysymyksiä on jopa kolme tai useampia: Mikä tämä on? Kuka tällaisen haluaa ostaa? Mistä selvitän tämän arvon? Vastausten löytymisen jälkeen pitää kuvata, rekisteröityä sopivaan myyntikanavaan ja laatia ilmoitus.

Arkullinen ajankohtaisia lehtiä.

"Eräänä päivänä keräilijä tulee kirjaimellisesti ovesta sisään."

Olen tähän mennessä liittynyt ainakin jukeboksiharrastajien Facebook-ryhmään, Apple-tuotteiden foorumille ja Nettiveneeseen. Huutelen töissä ja somessa: ”Tarvitseeko kukaan infrapunasaunaa?” ja alan kutsua itseäni oman elämäni huutokauppakeisariksi.

Vauhdikkaan alun jälkeen ole saanut  juuri mitään myytyä, mutta uskon optimistisesti että vanhentuneen Tori-ilmoituksen elvyttäminen on aina uusi mahdollisuus. Onhan?

Ehkä yöpöydälle?

Perinteinen kuolinpesäpalvelu ei tule kysymykseen – sen verran erikoista tavaraa talossa on. Tai ehkä jossain on firma, joka on erikoistunut rytmimunien, vanhojen Macien ja betakameroiden kaltaisiin aarteisiin? Jos edustat kuvailtua firmaa, ei kannata kuitenkaan ottaa yhteyttä – yritetään nyt itse ensin ja katsotaan mihin se riittää. 

Onni on naapurit, joiden kautta sana leviää. Eräänä päivänä keräilijä tulee kirjaimellisesti ovesta sisään. ”Haluat siis ostaa vanhan skeittini, rikkinäisen Mikko Mallikas -lelun ja kasan kaikkea muuta?” Nyt ymmärrän että klisee pitää paikkaansa – toisen romu tosiaan on toisen aarre.

Ankkakeinutuolilla ja matka-arkulla on tunnearvoa.

"”Säilytetään”, ”Säilytetään?”, ”Säilytetään ehkä?”"

Samalla kun olen innoissani siitä, että saan edes jotain roinaa ulos, iskee pieni paniikki. Pitäisi itse päättää, mitä haluan säilyttää, ennen kuin ja mahdollisesti jälkikäteen kadun. Päätän ostaa erivärisiä teippejä ja merkitä tavaroita: ”Säilytetään”, ”Säilytetään?”, ”Säilytetään ehkä?”

Kun tavarat nököttävät laatikoissa, myynti-ilmoituksissa ja talossa omilla paikoillaan, suunnittelen roska-lavapääsiäistä ja useampaa kierrätyskeskuskeikkaa. ”Kesällä aikaa on enemmän”, totean ja päätän, että avovajaa en käy itse läpi. Bongasin sieltä jo nopealla vilkaisulla ainakin 16 autonrengasta.