*Isä ja minä kuistilla ensimmäisenä syksynäni*

Lapsuudenkotini ei ollut ihan tavallinen. Vanha kansakoulu keskellä metsää jonka ovet olivat aina auki ja huoneet täynnä elämää. Tuo talo, Pikkalan vanha kansakoulu, on tämän blogin päähenkilö. Vanhempani ostivat talon vuonna 1978, pari vuotta ennen syntymääni, ja asuin siellä noin 20 vuotta.

Moni on kysynyt minulta, eikö niin valtavassa talossa, keskellä metsää, pelottanut. Vaikka talossa on 467 neliömetriä, harvemmin pelotti – lapsena ei juurikaan. Siellä oli oma huoneeni tavaroineen, vanhempieni makuuhuone ja sen parveke, jossa syötiin kesällä aamiaista, Folke-tontun asuttama vinttikomero ja rappuset, joita laskettiin naapurin lasten kanssa patjalla.

Varhaisimpiin muistoihini kuuluu se, kun ylintä vinttikerrosta remontoitiin äitini ateljeeksi ja velipuoleni huoneeksi. Kirvesmiehet polttivat Norttia ja joka puolella oli sahanpurua. Talo oli ja on minulle läpikotaisin tuttu.

Talon ovet eivät olleet lukossa, koska taitelijavanhempani tekivät kotona töitä. Koulussa harmittelin sitä, kun minulla ei ollut omaa kotiavainta kumisessa, kirkkaanvärisessä kierrerenksussa niin kuin muilla. Avainkin oli jättimäinen ja ovi raskas. Halusin kuulua joukkoon ja otin kerran avaimen kouluun mukaan, ompelukuminauhaan sidottuna. Kerta jäi ainoaksi, ja hyväksyin avoimet ovet.

"Äitini vetäisi usein spagaatin silkasta näyttämisen halusta."

Äitini järjesti usein juhlia. 70-luvun lopun päiväkirjamerkinnässään äitini kuvailee kuinka joku on jatkuvasti kylässä. Se on hauskaa, mutta samaan aikaan hän odottaa hiljaisuutta ja yksinoloa. Juhlissa oli paljon väkeä, ja usein olin ainoa paikalla oleva lapsi – siihen olin kuitenkin tottunut.

Vanhempani saivat minut suhteellisen vanhalla iällä, ja olin heidän ystäväpiirinsä nuorin lapsi. Roikuin usein mukana kokousmatkoilla ja saatoin nukkua hetken vaikka norjalaisen baarin penkillä muiden selkien takana. Ikinä minulla ei ollut turvaton olo, vaikka aikuiset metelöivät, ja välillä toivoin, että saisin nukkua rauhassa.

Juhlat olivat paitsi äänekkäitä, myös hauskoja. Niissä soitettiin, laulettiin ja tanssittiin. Isäni oli erityisen hyvä tanssija, ja äitini vetäisi usein spagaatin silkasta näyttämisen halusta.

*Kansainvälinen kuvanveistoleiri, ehkä -95?*

Juhlia vietettiin milloin mistäkin syystä. Koiran ristiäiset (äitini entinen oppilas, Isä Mitro siunasi), talon satavuotisjuhlat (2003) tai vaikka isäni Tiki-lautan vesillelasku riittivät hyvin syyksi. Aikuisena vastasin usein juhlien cateringista.

Boheemi talo oli ennen kaikkea aktiivinen työpaikka. Yläkerrassa oli äitini ateljee, jossa syntyivät Mintut ja lukuisat muut kirjat, kuvakudokset ja sarjakuvat. Alakerrassa taas oli isäni studio, jossa valmistuivat animaatioelokuvat Mintuista ja Vantuista, isäni koulutv-tuotannot tai muut projektit. Studion kalusto paisui kun isäni ramppasi Yleisradion huutokaupoissa.

Isoon taloon saattoi myös aina majoittaa vieraita. Yhden kesän meillä majaili ulkomaille muuton kynnyksellä ystäväni, aiemmin veljeni turvallista paikkaa tarvinnut kaveri.

Vakituisia vieraita olivat myös virolainen taiteilijaperhe Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisistä ajoista aina viime vuosiin asti sekä äitini norjalainen taiteilijaystävä. Ovet olivat aina auki, ja hypersosiaalinen äitini huikkasi kylään niin naapurit kuin uintipaikkaa etsineet pyöräilijätkin.

"Hajumuisto on niin vahva, että mielestäni kohdassa haisee edelleen käärmeille"

Lapsuuteni muistoissa on usein kesä. Yhdessä muistossa kuistin yläreunan alle pesineet mehiläiset parveilivat kuningattaren lähtiessä pesästä niin, että pääovea ei voinut käyttää päiviin (en pelkää mehiläisiä).

Toisessa muistossa äitini tappoi rantakäärmeen lapiolla sen luikerrellessa 4-vuotiaita paljaita varpaitani kohti (pelkään käärmeitä). Käärme haudattiin talon nurkalle ja hajumuisto on niin vahva, että mielestäni kohdassa haisee edelleen käärmeille.

Tai sitten muistoissani on luminen 80-luvun talvi – hiihdämme jäällä kohti eväspaikkaa, äitini pukeutuneena kelsiturkkihaalariin ja minulla iso karvahattu. Tai sitten naapurissa on hulppeat, jokavuotiset laskiaisjuhlat, joissa syötiin laskiaispullia kuumaan maitoon upotettuna.

*Isäni tekemä kelkka oli laskiaisjuhlien hitti*

Talo ja sen ympäristö kuitenkin muuttuivat siinä missä sen asukkaat vanhenivat. Naapurit ovat vaihtuneet, lapset kasvaneet ja rakkaat lähinaapurit menehtyneet. Vanhin ystäväni muutti juuri kädenmitan päässä olevaan lapsuudenkotiinsa oman perheensä kanssa.

Talolla on minuun edelleen jotenkin maadoittava vaikutus, niin kuin lapsuudenkodeilla taitaa olla tapana. Tajusin tämän viime kesänä, kun vietin talolla viikon – ehkä pisimmän jakson aikuiselämäni aikana. Auringon lämmittämä hiekkapohjainen tontti pölisi tuulessa männynneulasia kun hain postin laatikosta. Tuoksui lapsuudelle.

"Olen nyt lapsuudenkotini omistaja, mutta sen asukasta minusta ei enää tule."

Talo pysyy, mutta minun aikani siellä on käymässä vähiin. Vanhempieni kuoltua olen nyt lapsuudenkotini omistaja, mutta sen asukasta minusta ei enää tule. Se on minulle yksinkertaisesti liikaa. Siinä on liikaa tilaa, liikaa korjattavaa ja tontissa liikaa hoidettavaa.

Vaikka vanhempani toivoivat hartaasti että minä tai velipuoleni asettuisimme sinne asumaan, emme voi toiveeseen vastata. Jäähyväiset tulevat olemaan pitkät. Ensin on lajiteltava vuosikymmenten kerrostumat ja kuljettava läpi menneen.

Lapsuudenkoti

Kansakoulu